Kuolleita ja eläviä, mukavia poliiseja
Aamulla huomasin, että keittiön ikkunasta näkyy vanha hautausmaa. Siellä lepää muun muassa poliisimies, jonka koira Greyfriars Bobby legendan mukaan vartioi isäntänsä hautaa 14 vuoden ajan, kunnes itse kuolla kupsahti. Skyeterrieri Bobbyn patsas on pylvään päässä rakennuksemme edustalla. Koirapatsaan edessä on usein ruuhkaa, kun turistit pysähtyvät koskettamaan Bobin kullanväristä kirsua ja ottamaan kuvia toisistaan.
Aamulla ovikello soi, ja oven takana seisoi kaksi elävää poliisia, nuori mies ja nainen. Tiedustelivat onko asuntoomme kuulunut viime kuussa meteliä naapurista. Noh, en voi tietää, kun vasta eilen illalla tultiin.
– Aah, olette siis vuokralaisia, AirBnb-vieraita! Mistä päin?
From Finland?! Ouuuh!!, pyörittelivät ihmetellen silmiään ja toivottivat hauskaa oleskelua. Tuli tunne että ollaan jostain äärettömän kaukaisesta maasta, joka ehkä on olemassa vain satukirjoissa. Samanlaiseen reaktioon törmäsimme kyllä myöhemminkin Edinburghissa. Seuraava mukava poliisitapaaminen tapahtui keskustassa. Etsittiin Kirjailijoiden museota. Jälleen nuori mies ja naispoliisi partioivat leppoisina kadunkulmassa. Writers Museum? Eivät olleet kuulleetkaan moisesta.
– Sorry, we are not local! (ihmeteltiin mistä ne lainaavat poliiseja kaupungin keskustaan). Miespoliisi kaivoi kuitenkin avuliaana kännykkänsä esiin ja yritti paikallistaa museota. No niin, sehän oli ihan vieressä, muutaman askeleen päässä.
Puhelinkoppeja hyvän mielen rakennuksessa
Vastapäätä majapaikkaamme näkyy National Museumin 1990-luvulla rakennettu siipi. Skotlannin kansallismuseo ei ulkoapäin näytä yhtään houkuttelevalta. Sen vanhempi, 1800-lukuinen osa synkistelee mahtipontisena, valtavan harmaanruskeana monumenttina leveän prospektin varrella. Tunnelma vie entisaikojen Neuvostoliittoon.
Mutta sisältä paljastuu jotain ihan muuta. Valkoista ja valoisaa, avointa korkeaa tilaa useassa kerroksessa. Paljon metallikaaria. Oikea hyvän mielen rakennus. Valoa tulvii lukuisista ikkunoista, opas kertoo, että museo rakennettiin ennen ikkunaveron säätämistä.
Sisäänpääsy on ilmainen (kuten lähes kaikkiin muihinkin museoihin täällä) ja tarjolla on vapaaehtoisten paikallisten vetämiä opastettuja kierroksia, nekin maksuttomia. Kannattaa ottaa opas, että saa edes jonkinlaisen käsityksen valtavasta tarjonnasta. On muotia, lentokoneita, eläimiä, huonekaluja, pientä ja suurta eri aikakausilta. Jollain hämärällä tavalla kaikki kuitenkin liittyy Skotlantiin. Tai sitten ei. Lasitavaroiden joukossa löytyy myös Iittalaa ja Nuutajärveä.
Puhelinkoppejakin on, punaisia tavallisia ja sitten esimerkiksi poliisipuhelin, josta on voinut vain hälyttää virkavallan. Mutta puhelinkoppeja löytyy myös kaupungilta, eikä vain yksittäisiä. Keskustassa niitä tönöttää vielä useita. Ilmeisesti ne vielä toimivatkin ja maksaa voisi sekä kortilla että kolikoilla. En kyllä nähnyt kenenkään soittavan. Yhteen koppiin kurkistin, siellä oli tyhjä oluttölkki ja haisi kuselta. Tuli kotoinen olo.
Dr Jekyll ja Mr Hyde
Täällä on ihania kirjakauppoja. Olikohan se kaupungin vanhin kirjakauppa, mistä ostin Robert Louis Stevensonin elämäkerran (Claire Harman ) ja tietysti The Strange Case of Dr Jekyll ja Mr Hyden. Jotkut arvelevat, että tämän viktoriaanisen trillerin päähenkilön esikuva olisi ollut muuan ranskan kielen opettaja Eugene Chantrelle. Hänet tuomittiin kuolemaan 26-vuotiaan vaimonsa myrkyttämisestä. .
Stevensonille kuuluneita esineitä, huonekaluja ja valokuvia, löytyy National Museumin kokoelmista ja Writers Museumista. Kirjailija asui loppuelämänsä Samoan saarella kymmenen vuotta vanhemman, amerikkalaisen Fanny vaimonsa kanssa. Stevensonin hauras terveys ei kestänyt Edinburghin raakaa ilmastoa. Voin hyvin kuvitella. Vaikka helmikuinen aurinko paistaa kivasti, hyinen viima menee luihin ja ytimiin varsinkin kaupungin korkeimmilla paikoilla. Ja niitähän riittää, koska Edinburgh on rakennettu kukkuloille.
Toinen edinburghilainen kirjailija, Muriel Spark, vietti myös suuren osan elämästään ulkomailla, Toscanassa. Kaupungissa vietettiin Sparkin 100-vuotisjuhlaa, siksi hänen kirjojaan näkyi joka puolella. Murielin bestseller oli The Prime of Miss Jean Brodie. Eksentrisestä tyttökoulun opettajasta kertovasta romaanista on tehty myös elokuva. Pääosassa on Maggie Smith.
Ihmettelen, miksei Sparkin runsaasta tuotannosta ole käännetty suomeksi kuin yksi vaivainen romaani, Mandelbaumin portti. Spark on Skotlannissa ja tiettävästi muuallakin englanninkielisessä kulttuuripiirissä arvostettu kirjailija. Häneltä on myös ruotsinnettu monta kirjaa. Vuonna 2017 ilmestyi journalisti Alain Taylorin, skotti hänkin, Appointment in Arezzo – a friendship with Muriel Spark. Sekin piti ostaa, kuten tietysti The Prime of Miss Jean Brodie. Jäi vaivaamaan, onko elokuvaa esitetty koskaan meillä.
Kaupunki on helppo ottaa jalkaisin haltuun. Asemakaava on mukavan selkeä. Tytär, joka opiskelee tänä keväänä Edinburghin yliopistossa, samassa missä Darwinkin, by the way, kysyy minkä värinen Edinburgh on mielestäni. Proosallisesti vastaan, että harmaanruskea. Tämä ei ole mielikuva, vaan näköhavainto: rakennusten kivisiä julkisivuja ei varmaan koskaan ole pesty. Samalla vanhat talot huokuvat historiaa, mikä on hyvin, hyvin miellyttävää. Ja väriläikkinä siellä täällä paistaa punaisia, vihreitä ja sinisiä ovia.
Täällä ei pukeuduta kovin aistikkaasti. Tosin tässä säässä se onkin vaikeaa, kun pitää suojautua kylmältä. Silti vastaan tulee kilttihameisia miehiä ja poikia polvisukissa, muuten sääret paljaina. Oma lukunsa ovat miehet pelkissä shortseissa, tennarit jalassa, sukitta.
Kovasti kaupunki markkinoi itseään kummituksilla. On kummituskävelyjä pimeillä kujilla, hautuumaakierroksia illan pimetessä. Ainakin kaksi eri firmaa myy ajeluja kummitusbussilla. Vanhanmallista mustaa bussia ajava kuski on kuin Me hirviöt –sarjan isähahmo. Kummitukset jäivät tällä kertaa kokematta.
Edinburghin linnassa viimeistään tajuaa, että Skotlannilla on ollut ihan oma historiansa, kuninkaallisensa ja sotansa aina 1700-luvun puoliväliin asti. Ja vielä nytkin tuntuu keinotekoiselta, että maa kuuluu Yhdistyneisiin Kansankuntiin. Kun lentokentällä tullessa näin Wellcome to UK –kyltit, luulin hetken, ihan oikeasti tulleeni väärään maahan. Skotlannin pitää voida itsenäistyä!
Hyviä ruokapaikkoja: Mother India’s Cafe, edullinen, kuhina käy, kannattaa tilata useampia pieniä annoksia jaettavaksi. Pöytävaraus suositeltava. The Grain Store , romanttinen ja kalliinpuoleinen.
Tämä jäi näkemättä: The Georgian House (nettisivujen mukaan auki, mutta olikin suljettu talvella)
Tänne pitää vielä mennä: The Guildford Arms (iso pubi kahdessa kerroksessa, herrasmiehet lukivat sanomalehtiä ja joivat olutta), näytti vielä hienommalta kuin The Cafe Royal, joka edellisen takana, sekin historiallinen paikka. Sandy Bells pubi Forrest Roadilla, soittavat folk-musiikkia.